Pekka Hiltunen: Iso

Kuva: WSOY

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin kirjoittaa.

Se nimittäin herätti paljon ajatuksia.

Pekka Hiltunen, joka kahdessa aiemmassa romaanissaan liikkui trillerimaastossa, on Ison kanssa tehnyt jotain aivan muuta. Iso on romaani lihavuudesta, lihavuuden kokemisesta ja kohtelusta. Päähenkilö Anni Kantto on älykäs, koulutettu nainen, jota työelämä ja parisuhdemarkkinat hylkivät. Anni on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen mihinkään.

Iso tarkastelee Annin näkökulmasta ympäristön suhtautumista lihavuuteen ja sitä, miten ympäristön suhtautuminen vaikuttaa yksilöön. Jääkö ihmiselle omanarvontuntoa ollenkaan, kun ystävät haluavat "korjata" ylipainon, kun esimiehen mielestä ei sovi firman imagoon, kun parisuhde kaatuu ahdistukseen, kun ministerikin julistaa lainsuojattomaksi? Anni kaapii itsensä kokoon ja ryhtyy vastarintaan.

Ison suurin anti minulle oli, että se sai miettimään omaa ajatusmaailmaani ja suhdettani ylipainoon. Sanottakoon heti selvyyden vuoksi, että minua ei kiinnosta, noin lähtökohtaisesti, kenenkään muun paino: omassa on tarpeeksi ihmettelemistä. Kehoni on upean tehokas kone, joka huolella tallettaa kaiken liikenevän energiaa tulevaa tarvetta varten. Sitä varten se on perustanut lanteilleni pankin. Mutta minun pankkini on pieni syrjäkylän sivukonttori vain; olen ns. normaalipainoinen.

Ei siis ehkä pitäisi puhua tästä kirjasta mitään. Haluan kuitenkin ajatella tässä ääneen, sillä Iso sai minut huomaamaan, miten itsestään selvänä olen oppinut pitämään ajatusta normaalipainosta. Kummallista kun sitä pysähtyy ajattelemaan: on siis jokin normi, josta poikkeaminen voidaan määritellä häiriöksi, riippumatta siitä minkälainen ihminen muuten on.

Painonvartioinnista on tullut jonkinlainen moderni talismaani. Terveyden, viehätysvoiman ja kansanterveyskustannusten minimoinnin nimessä meidän kaikkien pitäisi olla osapuilleen standardipainoisia. Viis siitä, että olemme jokainen omanlaisiamme genetiikan, aineenvaihdunnan, persoonallisuuden, historian ja tuhannen muunkin seikan suhteen. Painossa on normi ja normin noudattamisesta on tullut oletusarvo, lähestulkoon velvollisuus. Normaalipainosta poikkeaminen voidaan tulkita kapinoinniksi, uhmaksi, piittaamattomuudeksi. Siitä voidaan ilmeisesti syyllistää tuhannella pienellä tavalla.

Iso pyrkii purkamaan terveyden ja normaalipainon välisen automaattisen yhteyden tuomalla esiin sen, että on paljon ylipainoisia ja täysin terveitä ihmisiä. Silti jokainen tavallista suurempi ihminen on, ainakin Hiltusen kirjan perusteella, vapaata riistaa kaikenlaisille henkilökohtaisille huomautuksille. Käsittämätöntä.

Okei - itse en usko, että paino on terveyden kannalta yhdentekevä asia. Mutta entä sitten? En myöskään usko, että ymmärrämme täysin miten kroppamme toimii tässä avaruusajan ympäristössä. Istumatyö on tappavan vaarallista, hiiret kai saavat syöpää matkapuhelimista ja ihan vaan oikein elämisen stressiin kuolee enemmin tai myöhemmin.

Tämän Iso sai aikaan: koitan opetella pitämään painon, omani ja muiden, pois yleisestä keskustelusta. En halua olla osa minkäänlaista sosiaalista painoilmapiiriä. Muistan esimerkiksi sanoneeni jollekulle vaikkapa vau, oletpas sinä laihtunut. Kokisin sen kohteliaisuutena jos joku niin minulle sanoisi, joten ilmeisesti oletan että niin voi sanoa muille… vaikka huomautus oikeastaan sisältää olettaman, että paino oli jotenkin pielessä aikaisemmin.

Opettavainen kirja siis, vaikkei kaunokirjallisena elämyksenä napakymppi kumminkaan. Romaanina Iso kärsii lievästä ylipainosta. Hiltunen on tehnyt ansiokasta taustatutkimusta ja ottaa mukaan paljon tietopuolista ainesta. Toisinaan tarina hieman hyydähtää tutkimustietoon. Tieto oli minulle osittain uutta enkä oikeastaan pannut sitä pahakseni. Jäin lukiessani miettimään myös Hiltusen tekemien haastattelujen vaikutusta Annin persoonan rakentumiseen; välillä Anni tuntuu suorastaan hämmentävän ristiriitaiselta tyypiltä, välillä taas monomaaniselta.

Toisaalta, mutkikkaitahan me ihmiset olemme… ja on oikeastaan aika ansiokasta, että yhden teeman varaan syntyneen tarinan päähenkilö on sen teemansa kanssa särmikäs eikä ensinkään simppeli. Inhimillistä. Annin kohtalo jaksoi kiinnostaa eivätkä infodumpit siksi uuvuttaneet.

Kirja, joka saa ajattelemaan jotain asiaa, on hyvä kirja.

Lopetan sitaattiin:

Eivät ihmisen tärkeä luvut, määrät ja mitat ole laskettavissa kilogrammoissa. 

Niitä ovat:
Veroprosentti.
Elämän aikana nostetut maljat.
Luetut kirjat.
Puhki kävellyt kengät.
Vanhat puut, jotka näkee läheltä.
Ikä jossa löytää sieluntoverinsa.
Muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Tanssiaskeleet, joita kokeilee.
Passiin kertyneet leimat.
Lapsen käden pienuus omassa kädessä.
Ahneuden tilaisuudet, joihin ei tartu. [--] (s. 332)

Pekka Hiltunen (2013). Iso. WSOY.978-951-0-39964-4.

Arvioita:
Tuija Kirjavinkeissä tunnistaa asian tärkeyden
Minna Ilselässä poimi saman sitaatin. Ja kaunis se onkin!
Amman lukuhetkessä kirja kosketti.

33 X Asterix

Uderzo: Riidankylväjä

Kävin äskettäin Roomassa. Piti sitten lukea muutama Rooman valtakuntaa käsittelevä kirja. Innostuin myös kaivamaan esille rakkaat vanhat Asterixini.

Tallella ovat. Myös tenho on tallella: kun lukee yhden, pitää lukea kaikki, ainakin jos aloittaa paremmasta päästä.

En edes yritä kirjoittaa koherenttia analyysia Asterixeista. Jos niistä pitää, tietää jo oleellisen. Jos ei, ei varmaan ole vielä lukenut niitä. Sitä paitsi luettuani nyt hyvin lyhyessä ajassa kaikkiaan 33 albumia ovat  ajatukseni hiukkasen sekavat...  nunc ehkä est bibendum? Mutta laitanpa silti jakoon mitä tämän kierroksen myötä opin.

1. Asterixeja voi muutaman vuoden täyspaaston jälkeen ahmia putkeen kuin hourupäinen.

2. Etulehden karttaan isketyn legioonakotkan mystinen kirjanyhdistelmä SPQR on lyhennys sanoista Senatus Populusque Romanus, Rooman senaatti ja kansa. Sama lyhenne löytyy myös monen roomalaisen rakennuksen seinästä. Tulkitsen sen tarkoittavan Valtion Rahoittamaa... Tai sitten se on ollut imagomainontaa.

3. Takakansista löytyvään luetteloon ei voi luottaa. Obelixin kantamassa hiidenkivessä albumit listataan suomennosjärjestyksessä. Siitä aiheutuu tarpeetonta anakronismia. Oikea järjestys löytyy täältä.

4. Asterixit ovat loistavaa kansainvälisyyskasvatusta ja yleissivistäviä kuin mitkä. Mitä tästä Euroopasta tulisi ilman stereotypioita? Meiltähän loppuisi keskinäinen kommunikaatio kokonaan.

5. Minä vain kuvittelin, että Asterix Gladiaattorina sijoittuu osin Colosseumille. Mutta ei. Sehän tapahtuu Circus Maximuksella. Mikä onkin hyvä, sillä Roomassa selvisi, että nykyään Colosseumina tunnettu rakennus pystytettiin vasta 130 vuotta Asterixin aikojen jälkeen.

6. YKSI PUUTTUI!!! Kirous ja kuolema, jossain vaiheessa minulta on jäänyt ostamatta Obelixin kaleeri. Eikä sitä löytynyt Antikka.netistä eikä Bookysta. Onneksi on Huuto.net.

7. Kyynikot, jotka motkottavat viimeisten albumien tasosta, ovat osittain oikeassa. Gallialainen kertomataulu, Asterixin & Obelixin syntymäpäivä ja etenkin Taivas putoaa niskaan ovat vähän, noh, noloja. Ruusu ja miekka ei sekään iskenyt... mutta siitä sentään selvisi miksi Idefix niin tykkää puista.

8. Innolla odotan mitä tuore tiimi on saanut aikaan, vaikka Hesarissa vastaanotto oli nuivahko. Upo-uusi Asterix on nimittäin ilmestynyt! Helsingin kirjamessuilta sen olisi jo voinut pongata, mutta kun messuiluni jäi tänä vuonna virtuaaliseksi, pitää käydä kaupassa ostoksilla.

9. Paras albumi on Asterix ja Riidankylväjä tai Alppikukka tai Ennustaja. Tai Asterix gladiaattoriana tai  Olympialaisissa. Tai sitten Jumaltenrannan nousu ja tuho. Tässä asiassa minulla on todella vankka mielipide.

10. Onpa upea fiilis kun huomaa, että jotkut jutut ovat keski-iässä vähintään yhtä hyviä kuin alakouluiässä. Ehkä vähän eri syistä mutta kumminkin. Nam.

Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!

Kuva/kansi: Mikä moka!-sivu/Anni Nykänen

Lokakuussa on jo muutaman vuoden vietetty Epäonnistumisen päivää. Hyvä! Kansalliseksi liputuspäiväksi vaan. Jos olisi vielä lipputanko, voisin Epäonnistumisen päivänä (taas kerran) unohtaa lipun yöksi salkoon ja hävetä aamulla silmät päästäni.

Varsinainen päivä 13.10 tuli tällä kertaa vietetty Roomassa, enkä saanut yhtään kunnon juhlan kunniaksi -mokaa aikaan. Eksymistä tai kuutta ei lasketa. Seuraavana päivänä tosin feilasin totaalisesti yrittäessäni puhua pääsyä paavin puutarhaan sveitsiläisvartijoiden ohi. Ja paria päivää aikaisemmin mokasin täydellisesti italialaisen junalipunostokoneen käsittelyssä.  Tällä viikolla on työpuolella ollut jo muutama näyttävä auts-ups-öh.

Mokata voi onneksi joka päivä! Hyvänä päivänä epäonnistun kuudesta kahdeksaan kertaa ilman että edes hikeä pukkaa. Epäonnistuminen sujuu luonnostaan. Epäonnistuminen iisisti, ilman itkupotkuraivareita ja loputtomia itsesyytöksiä, SE on vaatinut vuosien harjoittelun ja buddhalaiseen valaistumiseen verrannollisen sielukuperkeikan.*

Kuten huomaatte, aihe on läheinen. Siksi pyysin Mikä moka! -kirjasta arvostelukappaletta ennen kuin edes huomasin meiliä näpyttäväni. Vaikka olisihan minun pitänyt tajuta, etten ehdi tätä mitenkään mokapäiväksi lukemaan saati bloggaamaan. Ups.

Lohduttaudun sillä, etten ainakaan ole koskaan laulanut tahdotko mut tosiaan sun wc:hen makaamaan kun tarkoitan suhteeseen vakavaan. Enkä ole esiintynyt paljan rinnoin pariisilaisessa tavaratalossa tai mennyt vahingossa kouluun yöpuvussa.** Tai aiheuttanut caddiena golffarin diskausta kisasta. Sellaisen erehdyksen jälkeen ei taatusti ollut hetkeen helppoa elää itsensä kanssa, ei vaikka olisi tämän kaverin kaltainen hymynaama.

Kaikkien näiden kuolettavien erehdystenkin jälkeen on elämää. Siinä ehkä Mikä moka! -kirjan suurin anti. Mikä moka! on puhtaasti kooste erilaisia tavallisten tallaajien ja julkkisten mokailukokemuksia. Osa tarinoista vähän hihitytti, osa vähän enemmän, osa meni päälle nelikymppiseltä jo kirkkaasti ohi. Sen panen iän aiheuttaman turtumisen ja pitkän harjoittelun piikkiin. "Ai? Tuoko on muka moka?"

Kokeneelle mokaajalle Mikä moka! on itse asiassa heppoinen teos, eikä sen kirjallinen laatu erityisesti häikäise. Peukutan silti ja lujaa. Anni Nykäsen piirrokset ovat raikkaita ja todellisen elämän tapauksista on kiinnostava lukea.

Sitä paitsi.... jokaisen suomalaisen pitäisi yläasteiässä saada tämä kirja tai jokin sen serkku käsiinsä. Omassa nuoruudessani Lotta-kirjat (joiden päähenkilö mokaili kiitettävän usein ja jatkoi silti elämää) ajoivat vähän samaa asiaa. Ehkä 2010-luvun nuorille Mikä moka! -formaatti lyhyine palasineen sopii paremmin. Ja Mikä moka! tulee tarpeeseen.

Vitsikirjaksi tässä on nimittäin kysymys vakavasta asiasta. Talouden innovaatiokapasiteetin, kansallisen kilpailukyvyn ja meidän kaikkien mielenterveyden nimissä vaadin täten Suomeen lupaa mokata! Epäonnistua. Muuttaa mieltään kun huomaa että jokin ei toimi. Juosta täysillä lokakuussa ja romahtaa rähmälleen räntään.

Jos ei saa mokata, ei saa oikeastaan tehdä mitään vaikeaa tai erilaista. Siitä taudista me suomalaiset mielestäni kärsimme, kuka enemmän, kuka vähemmän. Emme ota riskejä, koska epäonnistuminen on niin häpeällistä.

Tyyneen keski-ikään ehtineille suosittelen tätä vain varauksin. Jos olette ylipäänsä eläneet, olette jo kokeneet jotain tämän tapaista. Mokailua arkaileville nuorille voisin vaikka kirjoittaa tähän reseptin. "Nautitaan pieni annos aina mokan jälkeen. Tarvittaessa kaksi. Säilyy huoneenlämmössä."

Kirjalla on oma sivusto, jolta löytyy myös Bass Campin Mikä moka! -rap. Hanketta on kuulema ollut tukemassa myös Suomen lasten ja nuorten säätiö.

Netta Walldén, Hanna van der Steen (toim.) Mikä moka! WSOY. Kuvitus Anni Nykänen. 978-951-0-39915-6.

Arvioita:
En löytänyt mutta julkistuksesta oli näemmä juttua MSN:llä.

* Joo. Pakko myöntää että käyn yhä iisifeil-kertauskurssia itseni kanssa kerran tai kaksi viikossa.
** Ei kun hetkinen...  Ei, en sentään. Niitä froteehaalareita pidettiin 70-luvulla ihan päivävaatteina.

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.

Steven Saylor: Roma ja Empire

Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.

Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.

[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 

She smiled. 'And isn't that delicious?' 

'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)

Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Syyskuun setti

Syyskuussa tuli samoiltua metsissä.

Eilen täällä oli pieni henkinen painimatsi: tehdäkö vihdoin syyskuun myöhästynyt kooste - vai lukeako kirjaa? Piraijakuiskaaja vei voiton, koska sen oli pakko päästä kotiinsa kirjastoon. Jotain lukijaetiikkaa pitää sentään olla...  jos kirjasta on varauksia, se on palautettava. Joku odottaa.

Syyskuun saldosta muodostui vähän erikoinen, sillä osana kirjabloggaajien yhteistä haastetta luin kaksi kirjaa Hesarin 100 parhaan listalta, nimittäin Miss Farkku-Suomen ja Rajan. Ei hullumpia vaikken ihan hullaantunutkaan. Kuukauden huipuksi taitaa silti nousta Pilvikartasto, jonka kanssa sain pikkuisen tehdä töitä, että kokonaisuus aukesi. Ehkä sitä arvostaa enemmän sellaista, josta on vähän vaivaa itsellekin. Parhaat naurut kirvoitti ilman muuta Elimäen kootut tarkoitukset, vaikka Rabbin katti on hyvä kakkonen; sen kanssa sai hykertää hyväntuulisesti moneen kertaan.

Luettu ja blogattu:

David Mitchell: Pilvikartasto
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
Elimäen kootut tarkoitukset
Riikka Pulkkinen: Raja

Luettu muttei blogattu:

Arto Paasilinna (2007). Rietas rukousmylly. Veikko Honkanen lukee pätevästi ja onhan näissä Paasilinnan kirjoissa aina jotain mukavaa jippoa... mutta Rietas rukousmylly on totta puhuakseni heikommasta päästä. Alku on lupaava mutta kahden suomalaismiehen road trip Aasiassa jotenkin jää pelkäksi vaelteluksi. Plussaa kaverusten kehittämästä uudesta positiivisuutta korostavasta maailmanuskonnosta, joka toi mieleeni iki-ihanan Ac-Cent-Tchu-Ate The Positiven. Marko Ikävalko Keskisuomalaisessa ei juuri positiivista korostanut. Äänikirja, kirjastosta.

Seppo Jokinen (2012). Hervantalainen. Olen melkein nyt päässyt ajan tasalle Jokisen dekkarisarjassa - enää tänä vuonna ilmestynyt Vihan sukua on lukematta. (Novelleja ei lasketa!). Hervantalainen oli tuttua laatua, taas kerran hyvä ja viihdyttävä dekkari. Sarja äärimmäisen julmia pahoinpitelyjä panee Koskisen joukkoineen koville. Aikuisten lasten julmuutta luotaava tarina jaksoi kiinnostaa ja Koskisen yksityiselämässäkin liikuttiin sopivasti. Tässä murhaaja ei ollut yhtä yhtä kiehtova kuin Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta ei se kokonaisuutta pilannut. Tämän on lukenut myös Kirsi - joka jutullaan sai minut tarttumaan Koskis-sarjaan. Kiitokset sinne! Kirjastosta.

Joann Sfar (2001-2007). Rabbin katti 1 & 2. Tulin joskus ostaneeksi kakkososan, mutta se jäi lukemattomana hyllyyn kun halusin ensin ykkösen. Onneksi se tuli vihdoin kirjastossa vastaan, joten pääsin tutustumaan tähän hurmaavaan kissaeläimeen ja sen tuttavapiiriin. Ortodoksijuutalaisten tavoissa ja yhteisössä on jotain kiehtovaa, ja Sfarin inhimillinen ote maailmaan ja ihmisiin viehätti todella. Piirrosjälkikin on mukavasti kujeellisen rosoista ja lämmintä. Olen myyty! Tämän sarjan haluaisin kokonaan omakseni. Omasta hyllystä ja kirjastosta.

Annukka Salama (2013). Piraijakuiskaaja. Unna syntyperän salaisuutta jahdataan nyt uudella mantereella. Rufuksen johtama jengi tutustuu suomalaisiin surffaajasisaruksiin ja nauttii Kaliforniasta. Piraijakuiskaaja on ehdottomasti yhtä houkuttava ja koukuttava kuin faunoidit-sarjan ensimmäinenkin osa. Nuori lempi leiskuu ja voimaeläinten vaikutus arkeen kuvataan hienosti. Tuoreella otteella hyvää viihdettä, jota voi suositella nuorille. Ja tällaisille lapsenmielisille aikuisille. Voin yhtyä Marjiksen kommenttiin: miksei seuraava osa ole jo valmiina? Kirjastosta.

Kaunista syksyä kaikille kirjanystäville!