keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Mielen marraskuu?

Neiti B:n maalaus keväältä kuvastaa meikäläisen marraskuuta aika hyvin!
Tässä kuussa olen lukenut ja blogannutkin ennätyksellisen vähän. Ei siksi että olisin kyllästynyt bloggaamiseen (hah!) vaan siksi, että kuukauden täyttivät ennätykselliset työkiireet ja tappavan työläs vapaa-ajan projekti. Nyt se on selätetty; ensi kuussa päivystän taas kioskissa entiseen tapaan...

Nyt kun lasken, kirjoja tuli kuitenkin luettua marraskuussa 19. (19?!?) Olen yllättynyt. Oma fiilis on kuin en olisi lukenut mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut varsinkin loppukuusta vain hyvin helppoja kirjoja; mihinkään rankempaan ei ole riittänyt keskittymistä. Huomasin myös, että kun kirjoista ei kirjoita, se tosiaan tekee niistä jotenkin... haihtuvaisempia. Puff - tänään täällä, huomenna poissa.

Minulla on ollut ikävä sekä bloggaamista että kirjablogien lukemista, tässä kuussa on kumpikin jäänyt liian vähille. Harmittaa. Ei tällaista ruuhkakuuta vähään aikaan, kiitos.

Nyt ajastan tämän huomiselle, lähden vielä marraskuun viimeiselle työmatkalle... ja sitten alan ajatella joulua. Oikein iloista, valoista joulukuuta kaikille!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Maailman paras kylä
Arto Salminen: Lahti
Lisa Goldstein: The Uncertain Places
Alastair Reynolds: Pääteasema
P. D. James: Death Comes to Pemberley
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Mika Waltari: Suuri illusioni
Eino Leino: Helkavirsiä

Luettu muttei blogattu:


Graig Thompson (2009, alkuperäinen 2003). Blankets. Loistava sarjakuvaromaani, bongattu Sallan blogista. Upottava tarina nuoresta rakkaudesta lumihangessa. Äh, nyt kuulostan kuin ivailisin eikä ole tarkoitus; tämä on oikeasti liikuttava rakkaustarina ja lunta sataa paljon. Se kätkee maiseman ja pehmentää ääriviivat... mutta ei liian pehmeiksi. Oikea rakkaus tekee aina kipeää. Tässä siihen kietoutuu vahvasti myös oman maailmankatsomuksen ja identiteetin etsintä. Boy meets girl - vanha juttu mutta jokaiselle kerran uusi. Sen tuoreuden kokemuksen Thompson tarjoilee ilmeikkäillä mustilla viivoillaan.

Marianne Cederwall (2011): Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Tämä tuli loppujen lopuksi lukulistalle Erjan blogista, vaikka kansi on jäänyt aiemminkin mieleen. Pikkuriikkisen petyin: päähenkilö Mirjam tuntui epäuskottavalta (voiko haahuilla koko ajan edestakaisin kostonhimon ja helläsydämisyyden välillä?) ja juoni jäi jotenkin... noh, puolitiehen. Kun aletaan hurvitella yliluonnollisella, samantien olisi voinut mennä askeleen pidemmällekin. Mutta kirjan kakkosnainen Hervor ja tyylitellyt pahikset pelastivat paljon. Sellaista kepeää kevytluettavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöstä ei tehty liian vanhusta vaikka viisikymppinen onkin.

Stephen King (2011): 11.22.63. Ihan sama mikä tilanne, uusi Stephen King luetaan täällä äkkiä. Tällä kertaa aiheena on aikamatkailu, pienellä ripauksella mystiikkaa. Englanninkielen opettaja palaa aikaan ennen Kennedyn murhaa... ja siitä jo arvaattekin mikä on matkan tarkoitus. Kiinnostava kirja, täynnä kingmäisiä hahmoja. Tykkäsin. King uppoaa edelleen. Ei olisi ehtinyt millään lukea näin paksua tiiliskiveä, mutta pakko mikä pakko. Tulevat mieleen ne tiedekuntatentit, jotka aikoinaan jäivät väliin kun piti valvoa koko yö jonkun Kingin romaanin kanssa. Nostalgiaa!

Pienenä miinuksena - tai ehkä plussana, riippuu näkökulmasta - on kirjan poikkeuksellisen vahva amerikkalaisuuden fiilis. Tässä etsitään kansakuntaa sellaisena kuin se joskus oli, hyvässä ja pahassa. Maija on kirjoittanut tästä.

Lee Child (2009): Viides matkustaja. Tämä on jäänyt joskus divarireissulla käteen ja nyt tuli luettua. Jack Rearcher -kirjat ovat mukavan luotettavaa viihdettä. Paljon toimintaa, selkeät hyvikset ja pahikset, mukaan miksataan vähän politiikkaa, ripaus etiikkaa ja paljon lakonista, terävää dialogia. Tällä kertaa Reacher huomaa metrossa potentiaalisen itsemurhapommittajan. Tilanne purkautuu odottamattomalla tavalla eikä sankarimme voikaan jättää tapausta sikseen. Juuri sitä mitä teki mielenikin.

Jukka Parkkinen (1995): Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Tämä hulvaton nuortenkirja valikoitui lainaan odottamattoman suosituksen pohjalta. Verbaalisesti nokkela tarina on nuoren Suvi-tytön kertomus elämästään kummallisessa perheessä vanhapoikaveljessarjan kasvattina. Tykkäsin tästä kovasti! Hauskaa, viatonta luettavaa. Tosin kummastelen mielessäni vähän kirjan kohderyhmää, sillä ulkoasusta päätellen se on tarkoitettu varhaisnuorille (?), mutta epäilen, että puolet vitseistä menisi ikäryhmältä ohi. Hmm. Jos kotoa löytyy 10-13 vuotiaita, testaa ja kerro tulos. Tai lue itse - olisi hauska kuulla kolahtaako tämä huumori muihinkin kuin minuun. Ehkä henkinen ikäni onkin 12, vähän suuremmasta tietomäärästä huolimatta.

Sisko Istanmäki (2008): Yöntähti. Tämä kirja on 101 naisten kirjan listallani. Noloa, että se joutuu tyytymään pariin riviin koostepostauksessa. Punaisena ja takellellen totean, että kirja oli tavallaan hauska, mutta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Pidin poikkeuksellisesta aiheesta - Yöntähden päähenkilöt ovat kasikymppisiä - ja vanhuutta kuvattiin tästä mielestäni mukavalla tavalla ymmärtäen. Vanhuksista ei tehty arkkityyppisesti tietynlaisia; jokainen on yksilö. Vanhuuden kuvauksena tämä antoi ajattelemisen aihetta. Juoni ei kuitenkaan sytyttänyt, enkä kiintynyt päähenkilöihin tai ihastunut tyyliin. Yöntähdessä myös hyödynnetään minusta useimmiten vähän rasittavaa kertomus kertomuksessa -tekniikkaa. Joskus sellaiset kertomukset ovat itsessään hyviä (tässäkin osa oli), mutta saan aina näppylöitä kun yritän miettiä mitä niiden pitäisi merkitä varsinaisen kertomuksen suhteen. Haku löytää ensimmäiseksi jutun Sallalta.

Charlaine Harris (2005): Dead as a Doornail. Sookie Stackhousen veli Jason joutuu sopeutumaan muutoksiin elämässään; Sookie jahtaa salamurhaajaa, salamurhaaja jahtaa muodonmuuttajia. Peikkoneito on kirjoittanut Doornailista täällä.

Charlaine Harris (2006): Definitely Dead. Sookie Stackhouse selvittelee serkkunsa jäämistöstä paljastuneita ongelmia New Orleansissa (ennen Katarinaa). Peikkoneito on lukennut, upotkaa hetkeen täällä!

Charlaine Harris (2007): All Together Dead. Sookie Stackhouse seuraa Lousianan kuningatarta vampyyrien huippukokoukseen. Viittaan jälleen Peikkoneitoon täällä.

(Mainitsinko jo, että teki mieleni mukavaa, helppoa luettavaa? M.O.T.)

Lisäksi bloggaamatta on luettu kaksi kirjaa, Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikka ja Scarlett Thomasin Our Tragic Universe. Niiden kohdalla aion poiketa tavoistani. Kun en ehtinyt kirjoittaa marraskuussa näistä, säästän tarinani joulukuun puolelle. Palaan siis kasvun juurille ja traagiseen maailmaan viimeistään viikonloppuna!

Kuukauden hakusana:

Hiukan hämmästelin tiedonhakua aiheesta piirretty kainalosauva; luulisi että ihan oikeasta olisi enemmän apua. Kumpiakaan ei löydy täältä. Ja kuka on kadottanut terävät kantapäät?

Tämän kuun harhaisin hakusana on kuitenkin muuta: kahden sanan postmoderni miniruno, itseensä kiertyvä, jännittävästi yhtä aikaa harhainen ja ehdottoman osuva

digitaalinen sähköinen

Vau. Hienompaa hakusanaa en keksisi vaikka kaksin käsin yrittäisin.

EDIT: lisätty linkit joulukuun puolella blogattuihin kirjoihin.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Helkavirsiä


Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.."  Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)
Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Suuri illusioni


Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni  soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.
"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)
Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä?  Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti
Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.
Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 
Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)
Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

lauantai 12. marraskuuta 2011

Death Comes to Pemberley

Kuva/kannen piirros: Faber/Neil Gower
Tämä erikoinen kirja päätyi lukulistalleni kiitos Hesarin ja Sinisen linnan kirjaston Marian. Viime keväänä tuli pikkuisen tutustuttua Ylpeyden ja ennakkoluulon ympärille kertyneeseen jälkikirjallisuuteen. Kaikkien aikojen lempikirjani käyttövoima uusien teosten innoittajana on näemmä pohjaton. Silti uutinen tästä kirjasta oli saada aamukahvit väärään kurkkuun; varsin kirjallisia ja korkealaatuisia dekkareita kirjoittaneelta P. D. Jamesilta ei odottaisi tämäntyyppistä kirjaa.

Tietenkin tämä oli pakko saada. Ja lukea heti kun se tuli.

Death Comes to Pemberley kertoo Darcyjen elämästä kuusi vuotta häiden jälkeen. Elizabeth on asettunut Pemberleyn emännäksi, lastenhuonetta asuttaa jo kaksi miespuolista pikku perillistä, ja perinteiset syystanssiaiset lähestyvät. Georgiana on aikuistunut mutta asuu yhä veljensä perheessä. Tanssiaisia varten kokoontuvat paikalle myös Bingleyt ja eversti Fitzwilliam. Mutta juhlat on peruttava, sillä kuolema tulee kutsumattakin... Pemberleyn rauhan rikkoo veriteko, eikä kukaan voi levätä ennen kuin sen varjo on karkoitettu.

Lukeminen oli erikoinen kokemus. On selvää, että P. D. James on erinomainen kirjoittaja ja että hän tavoittaa paljon oleellista austenilaisesta maisemasta. Itse murhamysteeri on hyvää perinteistä James-laatua. Siinä painottuvat inhimilliset ja tekojen seurauksiin liittyvät seikat; verellä ei juuri mässäillä. Loppuratkaisusta sanoisin, että modernissa kontekstissa sen deus ex machina -piirteet luultavasti ärsyttäisivät, mutta 1800-luvun alkuvuosien atmosfäärin ratkaisu sopii kohtalaisen hyvin. Nautin myös Austenin ajan oikeudenkäytön kuvauksesta ja viihdyin - tietenkin - Pemberleyn mailla.

Kirjaa lukiessa oli mukavaa, siihen upposi, sitä luki ilokseen. Mutta on erehdys ajatella tätä jatkona Ylpeydelle. James ei tosiaankaan kanavoi tässä Austenin henkeä vaan leikittelee grand old ladyn oikeudella itselleen rakkailla hahmoilla. Fanficciä suoraan huipulta. Vaikka James on tehnyt taustatyönsä, eikä kuvatussa Pemberleyssä ole mitään vikaa, tämä on huutavan selvästi, ainakin minun silmissäni, nykykirjallisuutta. Vanhoissa, autenttisesti historiallisissa romaaneissa aikalaisen tapa käsitellä asioita on väkisinkin kovin erilainen kuin menneeseen kurkottavan nykykirjailijan, joka kirjoittaa omille aikalaisilleen.

Kieli tavoittaa melkein Austenin sävyn... mutta ei ihan. James on, kenties viisaasti, vastustanut kiusausta käyttää yhtä haastavia lauserakenteita kuin alkuperäinen kirjailija ja on suosiolla luopunut monesta Austeninille tyypillisestä sanasta. Aikakausilla on omat ilmauksensa, eikä yli kahdensadan vuoden jälkeen ole helppo tavoittaa kielen kaikkia vivahteita. Erilaisuutta tässä suhteessa voi ajatella myös lukijaystävällisyytenä: kun kaikki kuitenkin tietävät, että tämä on moderni kirja, miksi vaivata nykylukijoita sanoilla, jotka ovat jo aikoja sitten pudonneet pois aktiivikäytöstä? Panin merkille esimerkiksi sanan countenance katoamisen. Austenilla se on ihmisten kuvauksissa jatkuvasti toistuva sana, arkipäiväinen ilmaus, jonka merkitystä ei hänen kuvitteellisten lukijoidensa tarvinnut pähkäillä. Mutta James kirjoittaa erilaisen ajan yleisölle, eikä countenance tarkoita enää ihan samaa.

Sama taipumus on nähtävissä ilmauksissa muutenkin. Kielen eleganssin puolesta tämä voisi melkein olla Austenia - mutta toisaalta ei mitenkään. Törmäsin tähän ajatukseen toistuvasti lukiessani juuri siksi, että James on niin hyvä. Grange ja Street eivät päässeet niin lähelle, että olisin poikkeamista ärtynyt. Otetaanpa esimerkki:
As Darcy and Elizabeth entered their part of the house, he said, 'I may have said much too little and you, my love, a little too much, but together, as usual, I think we got it right. (s. 138)
Niin lähellä - ja niin kaukana. Got it right? Hmph. Seuraavan kerran kun luen Ylpeyden uudelleen, kiinnitän tähän kielikysymykseen erityistä huomiota. Ehkä huomaan alkuperäisessäkin ei-austenilaisia ilmauksia, kun nyt olen näin hankalaksi heittäytynyt.  Ehkä siellä jossain joku gets it right ja silloin saan ansaitusti nenälleni. Kun oma äidinkieli ei ole englanti, ei luultavasti pitäisi tällaisia seikkoja edes kommentoida. Ainoa puolustukseni on, että olen tämän yhden englanninkielisen kirjan lukenut aika moneen kertaan... kuuteen? kahdeksaan?

Myös teemojensa puolesta James on tuonut Pemberley'n puistoihin ja saleihin aivan uusia elementtejä. Ylpeydessä lähes näkymätön palveluskunta on tärkeässä osassa. Saamme uusia tulkintoja monista Austenin hahmoista. Darcy on enemmän keskiössä kuin Elizabeth, kuten ymmärrettävää onkin; murhiin ja oikeusistuntoihin sekaantuminen olisi naiselle kovin kummallista käytöstä. Ylipäätään Elizabeth on tässä seestynyt ja vakavoitunut; edes alun keveämmässä ilmapiirissä ennen murhaa hänen ei juuri nähdä hymyilevän ilkurisesti.

Pemberley on Ylpeyden ystäville hyvää viihdettä, jos onnistuu jotenkin hyväksymään sen erilliseksi teokseksi. James on kirjoittanut 2000-luvun viihdekirjan, joka sijoittuu Austenin maailmaan. Mukavan rauhallisen dekkaritarinan lisäksi voi nautiskella pienistä viitteistä muidenkin Austenin henkilöiden myöhempiin vaiheisiin. Hauskaa on tietenkin myös seurata Jamesin tulkintoja vaikkapa Mrs. Collinsista ja Lydiasta. Nauroin ääneen, kun huomasin Jamesinkin mietiskelleen Darcyjen avioliiton rahallista puolta ja päätyneen varsin kylmäävään tulokseen. Myös Darcyn hyvin inhimillinen harmi hänen muuten niin onnellisen avioliittonsa joidenkin seurausten suhteen on ehtaa Jamesia. Realistista psykologin silmää -  pakko tykätä!

Pidin Pemberleystä, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Austenin maailman käyttäminen ympäristönä teki tästä jotenkin kummallisesti kepeämmän lukukokemuksen kuin vaikkapa Murha ei sovi naiselle, joka on tietystä arkisuudestaan huolimatta jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi.

P. D. James (2011). Death Comes to Pemberley. Faber and Faber. ISBN 978-0-571-28357-6.

Arvioita:
Jane Jakeman The Independent
Andrew Taylor The Spectator

torstai 10. marraskuuta 2011

Pääteasema

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio
Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa.  Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!
[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä. 
Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä. 
Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)
Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.


maanantai 7. marraskuuta 2011

The Uncertain Places

Kuva/kansi: Tachyon/Ann Monn
Jos olisin tietokone, pyytäisin nyt käyttäjää hankkimaan uuden kovalevyn tai ainakin asentamaan lisämuistia. Olin ihan varma, että Lisa Goldsteinin The Uncertain Places on tullut lukulistalleni Raijan Taikakirjamista, mutta enpäs vain löydä sitä Raijan luettujen listasta ollenkaan. Eikä se ole Marjiksenkaan arkistoissa, eikä löytynyt Liinalta. Mistä ihmeestä olen tämän pongannut?

Kirjan polkua ensin ostoslistalleni ja sitten luettavaksi sopii vähän ihmetellä, sillä tämä ei ole luonnostaan ominta lukemistoani. The Uncertain Places ei ole perus-scifiä ensinkään. Se on eräänlaista modernia fantasiaa, mutta ei kuitenkaan urbaanifantasiaa tai maagista realismia tai uuskummaa. Kai. (Olen vähän hukassa näiden genren alagenrejen kanssa, joten helpommalla pääsen kun puhun vain spefistä.)

Tätä romaania voisi kuvailla moderniksi sovellukseksi sellaisista perinteisistä vanhan ajan saduista, joista englanniksi käytetään nimeä fairy tales, vaikkei niissä läheskään aina keijuja näy. Goldsteinilla on ollut Grimmin veljesten satuaarteisto mielessään. Places jopa viittaa suoraan herrojen Jacob ja Wilhelm kokoelmiin. Tämän kirjan satu on nimittäin tarkoituksella editoitu Grimmien kokoelmasta pois; satumaan asukit eivät halua totuuden tulevan yleiseen tietoon.

Tarinan on ydin on tuttu faustilainen sopimus: ihmiset tekevät diilin jonkin yliluonnollisen kanssa. Kirjassa kalifornialaisen Feierabendin perheen esi-isät ovat tehneet sopimuksensa jo sukupolvia sitten. Palkinnoksi suku on kukoistanut. Loputtomaan hyvään tuuriin ja rikkumattomaan menestykseen tottunut suku on tullut hemmotelluksi. Ravintolaankaan ei tarvitse varata pöytää, sillä tokihan heidän tullessaan sopiva tila on juuri vapautunut. Ja miten suuri etu onkaan ollut 1970-luvun Berkleyssä ehtymätön mäihä parkkipaikkojen löytämisessä!

Mutta tarinahan olisi tylsä jos se vain kertoisi taianomaisen mukavasta elämästä. Feierabendien helppo arki ei tule ilmaiseksi. Maksun kyseenalaistaa lopulta perheen tyttäreen Livvyyn rakastunut nuori mies. Vaikka perhe mieluummin antaisi asioiden olla tolallaan, Will Taylor (eikös muuten ole mainion suoraselkäinen sankarin nimi?) on päättänyt vapauttaa tyttöystävänsä lumotusta unesta. Mutta kuten kaikki satuja lukeneet tietävät, yliluonnollisten olentojen kanssa tehtyjä sopimuksia ei niin vain pureta. Will päätyy itsekin satujen maailmaan ennen kuin tilanne ratkeaa. Ja kun siitä maailmasta pääsee pois, ei ehkä pääse aivan kokonaan.
And every so often I would see people out of the corner of my eye, then turn and find that no one was there. I caught glimpses of the little furry men, for example, dressed in green tuxedos with green bow ties, and once I saw, or thought I saw, a woman with a lion's head. Another time I stared idly at an old bald man before I realized he had wings. I tried to look for more of these creatures but they seemed to hide themselves, to slip away as I focused on them. (s. 121)
Goldstein on alallaan arvostettu kirjoittaja. Vaikka tämä ei aiheen puolesta loppujen lopuksi ollut minun kirjani, Places on helppolukuinen ja hyvin etenevä kokonaisuus. Pidän myös arvossa Goldsteinin taidokasta ja luontevaa tapaa kutoa yliluonnollinen ja tavallinen yhteen; Places on täynnä ovelia pieniä yksityiskohtia, kauniita ja kuvaavia. Esimerkiksi kirjan nimen uncertain places viittaa kirjaimellisesti epävarmoihin paikkoihin, niihin joissa yksi muuttuu toiseksi. Meren ja rannan rajalla, kahden tien risteyksessä, vuoren ja niityn välissä - siellä ovat kulkutiet keijujen maahan. Ei ihme, että paholaisen kanssa tehdään treffit nimenomaan tienristeykseen.

Mutta nimessä voi lukea muutakin. Elämä itsessään on epävarma tila, koko maailma epävarma paikka. Nuori, itsevarma ja suoraselkäinen Will ilman muuta pitää Feierabendien sopimusta epäreiluna, mutta löytyy kirjasta myös ymmärrystä näillä nykypäivän fausteille. Minkä hinnan itse maksaisit taatusta hyvästä tuurista, varmasti helposta elämästä, tiedosta että sinä ja rakkaasi elätte pitkään ja terveinä?

Antaisitko pikkusormesi? Tai jonkun muun pikkusormen?

Suositellaan satujen, magian ja ihanteiden ystäväville.

Lisa Goldstein (2011). The Uncertain Places. Tachyon. ISBN 9781616960148.

Arvioita:
io9 - we come from the future

lauantai 5. marraskuuta 2011

Lahti

Kuva: WSOY.
Arto Salminen. Takuuvarma.

Joka ainut Salmisen kirja on ollut lyhyt, täsmällinen, raaka ja terävä. Salminen täyttää lasin piripintaan eikä yhtään yli. Yksi kirja kannattaa aina nauttia kertakulauksella jos mahdollista. Pakastinkylmänä. Menee hattuun.

Lahti kertoo rinta rinnan kahta tarinaa. Ne eivät ole täysin erillisiä, vaikka ensin siltä vaikuttaakin. Yhdessä tarinassa lääkintäkoulun varusmies lähetetään salaiselle erikoiskomennukselle metsään parin joukkuetoverinsa kanssa. Puiden varjossa tehdään näkymätöntä työtä kansallisen turvallisuuden eteen. Marko katselee ja kuuntelee kun korkeat upseerit toteuttavat maanpuolustuksellista kutsumustaan. Kummasti vain muistuttaa armeijakin jo puolustusalan konsernia.

Samaan aikaan siviilissä kulkee toinen juoni. Keski-ikäinen maahantuontiyrittäjä kiemurtaa matona keskusliikkeiden koukussa. Hinnalla ei voi kilpailla eikä vähittäismyyntikanaviin ole pääsyä. Mitään ei jää, mistään ei saa kiinni, kaikki on jo lainan panttina ja Hiacessa palaa öljyvalo. Suuruuden ja tehokkuuden logiikka on syönyt elintilan pieneltä.
Olin elänyt parhaan miehuuteni brezhneviläisessä Suomessa. Se oli turvallinen sopukka. Kaikki oli selkeää, kaupankäynti oli yksinkertaista. Toin tavaraa maahan ja myin sen. Rahaa tuli niukasti, mutta kuitenkin. Koko perkeleen Suomi oli alistunut ja alistettu, valtiokoneisto piti huolen kaikesta, valvoi ja kyttäsi. Se siinä oli parasta. Silloin pärjäsi lahjaton ihminen, sellainen kuin minä. Silloin ihmisessä arvostettiin muitakin ominaisuuksia kuin pronssiin valettua ahneutta. 
Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut. Entisaikojen maailma oli jumissa vasemmiston ja oikeiston välissä, se pysyi paikallaan, seisoi niillä sijoillaan. Ei ollut kehitystä, ei ollut kasvua, ei synergiaa eikä tehostamista. Ei ollut harmonisointia eikä elinkaarianalyysia. (s. 84)
Salmisen teksti on jämäkästi rytmittyvää. Se tuo yhteen kauniin ja ruman, liittää ne saumattomasti toisiinsa. Tällainen teksti syö hetkiä, vie mukanaan. Ei tee mieli lopettaa lukemista ollenkaan. On kuin eläisi hetken kellotonta aikaa, viisareista irronnutta, metsään paennutta luonnonaikaa.

Salmisen metsässä ammutaan konetuliaseilla. Tässä kirjassa runolliset ilmauksetkin istuvat kokonaisuuteen upeasti, ehkä siksi että kertojien persoonissa ei ole mitään mikä sotisi kauneudentajua vastaan. Lahdin tarinoiden kertojat kahlaavat sonnassa mutta eivät silti ole paskajätkiä. Sikamaisen hyvä kirja, sellaista absurdia, joka ei olekaan absurdia.

Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi kirjaa. Olen lukenut niistä neljä. Aidosti jurppii jo nyt, että enää kaksi on jäljellä. Tässä on yksi luonnonvara, jonka ehtyminen on vääjäämättä edessä. Ensi viikolla menen silti varaamaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2004). Lahti: Hupailu. WSOY. ISBN 978-951-0-33378-5.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Salla Lukupäiväkirjassaan

torstai 3. marraskuuta 2011

Maailman paras kylä

Kuva/Päällyksen kuva: WSOY/Pekka Vuori
Tämä kirja tuli valittua Neiti A:n äänillä: tarjosin kirjastossa pitkälle ajomatkalle kuunteluvaihtoehdoiksi Huovisen Lampaansyöjiä ja tätä Paasilinnan 90-luvun alussa kirjoittamaa parodiaa. Neiti äänesti Kylää, ehkä siksi että Jäniksen vuodesta oli jäänyt hyvä maku suuhun.

Mikäpä siinä. Sattumoisin olen itse Maailman parhaan kylän lukenut ennenkin, ja se jopa löytyy omasta hyllystä äidinperintönä. Mutta tämä on sellainen perusmukava kevyenpuoleinen kirja, joka kestää toisenkin kierroksen. Paasilinnan pienet kujeilevat havainnot maailmasta ja ihmisistä jäävät tässä vähän rehottavan spekulaation alle, mutta perusjuttu toimii kiitettävästi.

Kylässä kirkkoja nuoruusvuosinaan poltellut Asser Toropainen antaa kuolinvuoteellaan pojanpojalleen Eemeli Toropaiselle tehtäväksi rakentaa kirkon. Liekö ukolla mielessä jonkinlainen vakuutus tuonpuoleisten vihojen varalta, vai tasaako vain tilejä taivaallisten kanssa? Vanhuksen testamentin nojalla Eemeli Toropaisesta tulee Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtaja ja leppoisa seikkailu alkaa hirsikirkon rakentamisesta.

Kirkko rakentuu vähitellen Sotkamon taakse korpeen ja sen ympärille kasvaa kylä. Kuolinkirkkosäätiön kylä kukoistaa erämaajärven rannalla vuosi vuodelta kukkeammin; muu Suomi, Eurooppa ja maailma sen sijaan ottavat takapakkia. Valuuttakriisit sotkevat talouden, paikalliset pikkusodat saadaan fuusioitua kokonaiseksi maailmansodaksi ja lopulta nähdään taivaalla tuhoa enteilevän komeetan hohtava valo. Lopun aikoina Kuolinkirkkosäätiön kasvava kylä loistaa lämpimänä terveen järjen asuinsijana hulluksi tulleessa maailmassa. Paasilinnan järkimiehet ratkovat ongelmat suoran toiminnan ja suoran puheen avulla; tässä porukassa jopa kahden vaimon loukku laukeaa vapauttavasti.

Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtajan Eemeli Toropaisen seikkailut ovat hilpeän riipaisevaa luettavaa. Toisaalta meininki on herttaista, toisaalta aavistuksen karmii selkäpiitä. Kertoo jotain jostain suomalaisesta - vai kertooko? - että tyytyväisinä elellään erämaapiilossa vaikka muu maailma loppuu. Ehkä se on niin. Muistelen jostain lukeneeni, että ihminen on evoluution kautta kehittynyt elämään noin 100-150 hengen yhteisöissä. Suuremmat joukot ovat liian suuria. Jos oman kylän asiat ovat kunnossa, eikö se muka saisi riittää?

Epäilemättä Ukonjärvellä on maailman paras kylä. Tai ainakin melkein. Kyllä siellä kahdeksan levyn verran viihtyi. Paasilinnan teksteihin äänikirjaformaatti sopii minusta hyvin. Sanailu on sellaista kepeää ja helppoa, vähän karheaa ja toistoa hyödyntävää. Kirjan rakenne on riittävän yksinkertainen kuunteluun.

Heh, hoksasin juuri että voinkin poikkeuksellisesti antaa äänikirjasta tekstinäytteen. Kas tässä ratkotaan lääketieteellisiä ongelmia Suomessa, jossa terveydenhuoltojärjestelmä on siirtynyt kylätasolle:
John Matto olisi ampunut kontion siihen paikkaan, mutta välskäri Seppo Sorjonen ehätti väliin. Hän tarvitsi kipeästi sopivaa potilasta harjoitellakseen sydämen ohitusleikkauksia. Kun ihmiset eivät hevin antautuneet lääketieteellisiin kokeiluihin, sai karhu toimia sijaisena, suunnitteli Sorjonen. Elimistö on melkein samanlainen kuin ihmisen, nyljetty karhu muistuttaa erehdyttävästi saunasta kömpivää miehenrumilusta, ja elintavatkin ovat ainakin kesäiseen aikaan samantapaiset. (s. 244 SSK:n painoksessa vuodelta 1993)
Paasilinna on minusta kirjoittanut parempiakin kuin Kylä, mutta tyyli on sitä tuttua kevyttä ironiaa. Leppoisaa tarinaa, pilke silmäkulmassa katsellaan maailman menoa taas kerran.

Eipä sillä, Kauko Helavirran lukemana kuuntelisin kai tyytyväisenä vaikka Elloksen katalogia.

Arto Paasilinna (2010, alkuperäinen 1992). Maailman paras kylä. WSOY äänikirja. ISBN 978-951-0-37258-6.

Arvioita:
Tiina Linkama Villa Ottila -blogissa